Näkemättä kaunis toukokuu 2025

Julkaisu 29.5. Näkemättä kaunis Marita

Helatorstai on kirkollinen juhlapyhä. Kristuksen taivaaseenastumisen päivä. Tämä ajankohta vie mietteet kotikaupunkini seurakuntayhtymän uudistumissuunnitelmiin.

Meillä on toiminut jo vuosia ja peräti vuosikymmeniä vammaistyöryhmä, johon on kuulunut useita eri vammaisryhmään kuuluvia jäseniä. Tämä ryhmä on yhdessä seurakuntien vammaistyöntekijän kanssa suunnitellut ja toteuttanut leirejä ja muita tapahtumia seurakuntayhtymän vammaisille henkilöille. Nämä leirit ja tapahtumat ovat olleet suosittuja ja toivottuja.

Nyt on suunnitteilla organisaatiouudistus, jolloin toiminnot tulevat muuttumaan muiden vammaisten, paitsi kuurojen ja kehitysvammaisten osalta. Erilisiä vammaisille suunnattuja tapahtumia ja leirejä ei juurikaan järjestettäisi, vaan vammaiset osallistuisivat oman seurakunnan yleisiin tapahtumiin ja leireihin.

Kaunis ajatus sinänsä, mutta... Jos osallistun yksin, ainoana sokeana ja huonokuuloisena tällaisiin tapahtumiin, mitä minä näistä saan? Vaikka työntekijät ovat ymmärtäväisiä ja asiallisia, mutta miten olisi tapahtumiin osallistujien asenne? Valitettavaa on, vaikka olen aikuinen ihminen, eivät ihmiset tule juttelemaan näkövammaiselle kuten vertaiselleen. Ohjelma on suunniteltu terveille ja reippaille ihmisille.

Ei ole kivaa olla jatkuvasti henkilö, jonka kohdalla tehdään "poikkeuksia" ja jota myös poikkeavana käsitellään - joko hämmästellään tai yltiökehutaan reippaaksi, jos teen jotain ihan itse, ihan kuin pientä lasta kehuttaisiin. Jos mukanani on avustaja tai tulkki, minulle ei puhuta suoraan. "Mikä hänelle olisi parempi?" avustajaltani tiedustellaan. Minulle myös kommentoidaan: "Kiva kun sinäkin olet tullut tänne." Eikö sitten ole kiva, kun ne 15 muutakin osallistujaa on tullut?

Tässä kohtaa näen jo punaista, vaikka en mitään näekään. Arvaapa, saanko vertaistukea ja virkistynkö leirillä tai tapahtumassa ja saanko uusia ystäviä? Vammaistyöryhmässä ollaan kaikki eri tavalla vammaisia, mutta saamme vertaistukea ja apua toisiltamme, koska meitä yhdistää se, että olemme jokainen kummajainen tässä yhteiskunnassa.

Näkemättä kaunis Marita

Julkaisu 22.5. Näkemättä kaunis Janne

Reilussa vuodessa erilaisista harrastuksista on tullut tärkeä osa elämääni. Ylivoimaisesti eniten näkevissä on herättänyt hämmennystä yhdistelmä sokea ja ilma-ase ammunta.

Ensimmäisen kerran kokeilin ammuntaa reilut 20 vuotta sitten. Tuolloin tekniikka ei ollut kovinkaan kummoista verrattuna tämän hetkiseen. Homma toimi yksinkertaisuudessaan niin, että tavallisen maalitaulun alapuolella oli hehkulamppu, jonka kirkkain valo kohdistettiin taulun keskelle. Ilmakiväärissä oli vastaavasti tunnistin, joka muutti lampun heijastaman valon ääneksi, jonka korkeus muuttui sitä mukaa, kun asetta liikutti. Mitä korkeampi ääni kuului, sitä keskemmällä taulua tähtäys oli. Ammutun laukauksen jälkeen piti katsoa kiikareilla tai tihrustaa muuten mihin numeroon laukaus kulloinkin osui.

Noin vuosi sitten palasin ammunnan pariin pitkän tauon jälkeen Tampereen seudun näkövammaisten ammuntaryhmässä. Sain huomata, kuinka tekniikka on tullut tärkeäksi osaksi myös näkövammaisten ilma-ase ammuntaa. Hehkulamput ja kiikarit ovat jääneet unholaan ledin ja tietokoneen korvatessa ne täysin. Ainut mikä ei ole juurikaan muuttunut, on varsinainen ilmakivääri, tosin tietokoneen ansiosta voi ampua myös ilman luoteja eli ns. kylmälaukauksia. Tänä päivänä taulun kohdistettu valo on akkukäyttöinen ledi, aseessa on tähtäimen paikalla tarkkuuskamera, joka seuraa aseen pienintäkin liikettä sen mukaan missä kohdassa taulua tähtäys on. Kamera on yhdistetty tietokoneeseen, jonka kautta voi muuttaa tähtäimen asetuksia eri käyttäjille sopivaksi. Sen kautta voi esim. määrittää erilaisia ääniä ja ottaa käyttöön tietyssä kohdassa aktivoituvan katkonaisen äänen, joka muutoin on yhtäjaksoinen, korkeutta muuttava ääni. Tällöin puhutaan reiän koosta, jos se on esim. kohdassa 6 ja ampuja laukaisee aseen tuon katkonaisen äänen kuuluessa, tulos on vähintään 9.

Enää ei tarvitse arvuutella ja tihrustaa ammuttuja tuloksia. Automaattinen taululaite pitää huolta siitä, että uusi taulu rullautuu paikoilleen jokaisen ammutun laukauksen jälkeen. Vastaavasti taulun takana on 4 mikrofonia, jotka kuuntelevat laukauksen osumakohdan. Tietokone laskee sen perusteella ammutun tuloksen ja ilmoittaa sen ääneen 0,1 desimaalin tarkkuudella. Paras mahdollinen tulos on 10,9.

Hyvät tulokset vaativat oikein kohdistetun tarkkuuskameratähtäimen lisäksi ennen kaikkea ampujalta hyviä hermoja, sekä oikeanlaista hengitystekniikkaa. Itse opettelen vielä molempia, sillä huomaan olevani itselleni se pahin kilpailija, joka haluaa ampua jatkuvasti parempia tuloksia. Ammunta on myös hyvää terapiaa, koska tähtäämiseen keskittyessä ja laukausta ampuessa ei ehdi miettiä muita asioita. Tämä pätee etenkin kilpailuissa, jossa on ammutun laukauksen jälkeen minuutti aikaa ladata ase, tähdätä ja ampua seuraava laukaus.

Näkemättä kaunis Janne

Julkaisu 15.5. Vieraskynäilijä Susanna

15.5. vietetään Kansainvälistä Saavutettavuuspäivää. Pistekirjoitusmerkinnät julkisissa tiloissa ovat hyvin tärkeä osa saavutettavuutta. Ne mahdollistavat osaltaan näkövammaisen huomattavasti itsenäisemmän liikkumisen. 

Pistekirjoitusta löytyy kaukojunien penkkien selkänojista paikkanumeroiden muodossa, hissien nappuloista ja opastekylteistä. Näistä kaikista pistemerkintöjä löytyy kuitenkin vain toisinaan, useimmiten niitä ei löydy.

Näin Kansainvälisenä Saavutettavuuspäivänä ja vieläpä pistekirjoituksen keksimisen 200-vuotis juhlavuotena herättelisinkin meitä kaikkia pohtimaan, että miksi näitä pistemerkintöjä löytyy ympäristöstämme näin vähän. Kokemukseni mukaan pistemerkinnät ovat vuosikymmenten saatossa toki yleistyneet merkittävästi, mutta haaveeni siitä yhdenvertaisuudesta, että se mikä lukee näkevien kirjoituksella, lukee myös pistekirjoituksella, on vielä valovuosien päässä. Jokainen uusi pistemerkitty opastekyltti tai muu pistemerkintä on kuitenkin pieni askel sitä kohti, joten iloitsen aina, kun kohtaan pistekirjoitusta jossain.

Näkevä ihminen näkee kirjoitettua tekstiä kaikkialla. Näin ei pistekirjoituksen käyttäjän kohdalla vielä ole. Jos pistekirjoitusta olisi tarjolla enemmän, sitä luultavasti myös käytettäisiin enemmän. Näin sen oppiminen kävisi samalla tavalla hiukan itsestään kuin näkevienkin lukemaan opettelu.

Kun liikkuu tuntosarvet valppaina, kohtaa kuitenkin enemmän pistekirjoitusta kuin yhtäkkiä luulisi. Ehdotankin, että kun sinä Näkemättä kauniin lukija kohtaat jossain pistekirjoitusta, niin kerrot sen meille kommenteissa. Katsotaan, mistä kaikkialta pistekirjoitusta löytyykään.

Vieraskynäilijä Susanna

Julkaisu 8.5. Näkemättä kaunis Anne

Uskalla antaa elää!

Osaan, mutta en näe, ajaa autoa. Tunnen reitit ja liikennesäännöt. Ehdin autoilla muutaman vuoden, kunnes 21-vuotiaana menetin näköni. Silmiini tuli niin massiivisia lasiaisverenvuotoja, että käytännössä olin sokea. Pidin todella paljon autoilusta, mutta sitä en ole yli kahteenkymmeneen vuoteen voinut tehdä. Osittain pääsen kuitenkin toteuttamaan sisäistä autoilijaani, kun istumme samaan autoon äitini kanssa. Hän on kuski, minä neuvon vieressä. Olemme täydellinen pari liikenteessä. Tälle ajatukselle olemmekin monesti viime vuosina nauraneet, ja niin nytkin. Aina ei kuitenkaan ole naurattanut.

Siinä vaiheessa, kun suunnittelin opintojani ja koko tulevaisuuttani, sokeutumiseni oli paitsi minulle, myös koko perheelleni pysäyttävää, shokki. Tuolloin meillä oli kaksi vaihtoehtoa: jäädä tai jatkaa.

Valitsimme jatkaa. Jatkaa elämäämme. Aivan arkiset asiat piti opetella uudelleen: kuorimaan appelsiini ja keittämään kahvia. Piti opetella sekä käyttämään pyykkikonetta että liikkumaan rappusissa. Oli opittava toimimaan jäljellä olevalla näkökyvyllä. Ensimmäisten silmäleikkausten jälkeen sairasloman vietin vanhempieni luona ja opettelin näitä asioita. Mutta hyvin nopeasti tahdoin jo omaan kotiini, sillä olin juuri aiemmin muuttanut pois vanhempieni luota. Nyt jälkeenpäin äitini kanssa tuosta ajasta jutellessamme, hän kertoo, ettei olisi halunnut päästää minua. En kuitenkaan ollut antanut periksi, vaan menin takaisin omaan kotiini. Äitini kävi päivittäin luonani. Me ulkoilimme, kävimme kaupassa ja valmistimme ruokaa. Veljeni tuli koulupäivien jälkeen luokseni ja saatoimme lähteä kaupungille kahville. Vanhempieni luona kyläillessäni, olin isälleni apuna puuverstaalla. Teimme siis aivan normaaleja asioita – jatkoimme elämää.

Tänään, kun istumme jälleen äitini kanssa autossa ja alan muistella tuota aikaa, hänen on ohjattava auto parkkiin. Huomaan kyyneleet hänen äänessään. Tajuan juuri repineeni vanhat haavat auki. ”On näiden vuosien aikana paljon tapahtunut.”, äitini sanoo. ”Niin on, mutta nythän kaikki on hyvin?”, minä kysyn. Kun tunne muistosta rauhoittuu, hän jatkaa jo naurahtaen: ”On on. Ja onhan tämä nyt hauskaa, että sie kerrot minne ajetaan, ja mie ajan!”. Ja niin jatkamme matkaa.

Onneksi uskalsin jatkaa elämääni ja onneksi äiti uskalsi antaa minun jatkaa. Rakkaudentäyteistä äitienpäivää omalle äidilleni. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

Näkemättä kaunis Anne

Julkaisu 1.5. Näkemättä kaunis Markus

Kävelen yhdessä avustajan kanssa Tampereen Satakunnankadulla Finlaysonin rakennuksen editse. Avustaja pysähtyy äkisti ja sanoo:

- Hei katso, tuossa on voikukka!

Toden totta. Rakennuksen seinän vieressä voikukka puskee ylös asfaltista. Se pyrkii parhaansa mukaan osallistumaan kevään kukkaloistoon ympäristön esteistä huolimatta. Aivan kuten minä ja avustajani, se koettaa taas tänä vappuna osoittaa, että epävarmuudella hallittu yhteiskunnan prekariaatti voi omalta osaltaan tuoda lämpimiä värejä tähän maahan.

Perinteinen työväestö - proletariaatti - osallistui yhteiskunnan rakentamiseen antamalla elinaikansa tehtaan ja sen koneiden palvelukseen. Vappuna koneisto taukosi hetkeksi. Tehtaalle uhrattua aikapanosta saattoi juhlia todisteena siitä, että maa kukoistaa myös työväen ansiosta. Mutta tänä päivänä työ ei välttämättä ole enää ajanjakso tai edes paikka, johon mennä.

Tänä päivänä työelämässä on paljon muistutuksia työntekijän riittämättömyydestä. Työ on jotain, mitä valtio samanaikaisesti lupaa lisätä ja uhkaa karsia. Uusi työväki - prekariaatti - antaa kekseliäisyytensä ja stressinsietokykynsä yhteiskunnan käyttöön työelämän ristiriitaisten vaatimusten tasaamiseksi. Kukin saa luvan joustaa ja pärjätä omillaan siinä asfaltin halkeamassa, johon on hakeutunut.

Minä edustan niitä vammaisia, joiden työpanosta ei yhteiskunnassa tunnusteta tai edes tunnisteta. Avustajani edustaa työntekijöitä, joiden on jatkuvasti osattava vetää omat rajat työpanoksensa hyödyntämiselle.

Tänään me juhlimme yhteistyömme puhkeamista kukkaan. Täydennämme toisiamme, olemme siis olemassa. Me olemme näkemättä kauniita ja nähtynä hyödyllisiä.

Hyvää vappua kanssakukkijoille!

Näkemättä kaunis Markus