Näkemättä kaunis Marita Vainio

Syntymäsokeasta heikkonäköiseksi ja takaisin sokeaksi.

Synnyin sokeana, syynä synnynnäinen harmaakaihi. Kotikuntanisilmä lääkäri sanoi: "Flikka on sokea ja sokeana pysyy." Eräs sairaanhoitaja kertoi kuitenkin vanhemmilleni Lahden Diakonissalaitoksen silmätautien professorista, joka ehkä voisi auttaa. Tuohon aikaan lääkäri oli, miltei jumalaakin korkeampi, eli jos lääkäri jotain sanoi, siihen ei muilla ollut mitään sanottavaa. Lahden Diakonissalaitoksen silmäprofessori Löffgren sanoi kuitenkin: ”Lasta täytyy auttaa. Ei se huonommaksi voi mennä. Minä yritän." Hän yritti, ja sai silmiini sen verran näköä, että pystyin käymään normaalia koulua, pienin järjestelyin.

Kun aloin koulunkäynnin 60-luvun puolivälissä, en itsekään tarkkaan tiennyt minkä verran näen, koska ei ollut vertailukohtaa normaaliin näkemiseen. Käytössäni oli vain supervahvat pullonpohjalasit, joilla näki lukea vain muutaman kirjaimen kerrallaan. Alaluokkani opettaja oli vanha ja vanhoillinen. Ei ymmärtänyt näkövammaani ollenkaan, vaan siirsi minut toisesta luokasta eteenpäin tarkkailuluokalle. Se ei tuntunut mukavalta, mutta siinä oli se etu, että luokkakoko oli pieni, vain yhdeksän oppilasta luokalla. Opettajalla oli aikaa sanella minulle, mitä kirjoitti taululle. Minulla oli myös lupa käydä lähempää katsomassa, jos en nähnyt. Ylä-asteella olin normaalissa koulussa ja luokassa. 

Minua ei juurikaan kannustettu koulunkäyntiin. Muutenkin minua lähes ylisuojeltiin, joten luontainen arkuuteni kasvoi. Itsellä oli kova hinku työelämään, koska tuohon aikaan työnteko oli hyvin merkityksellistä ja korostettua. Olikin kova paikka siirtyä työkyvyttömyys eläkkeelle 16-vuotiaana.

Kun olin 17, pääsin Tyyskylään sopeutumisvalmennuskurssille, ja sen jälkeen näkövammaisten ammattikoululle. Siellä näin ja hämmästelin, kun täysin sokeat tekivät asioita, joita minä en kotiväkeni mielestä mitenkään pysty tekemään. Silloin tuli mielessäni päätös: tästä lähtien en enää usko, jos joku sanoo, etten pysty. Sanon kuten silmälääkärini: ”Minä yritän.”

Vasta saatuani ensimmäisen opaskoirani, ollessani 28-vuotias, pystyin täysin irtautumaan vanhempien "holhouksesta". Asuin toki omillani jo sitä ennen.

Työelämään pääsy kaiveli yhä mieltäni, mutta pelkän kansakoulun pohjalta ei juurikaan mitään töitä saa. Tarjolla oli vain paikka työkeskuksessa, jossa työskenteli vajaakuntoisia. Kouluttauduin myös pistekirjoitusohjaajaksi.

Tällä hetkellä minulla on aviomies sekä opaskoira numero 5. Olen yhdistyksemme hallituksen varajäsen sekä seurakuntayhtymämme vammaistyöryhmän jäsen, seurakunnan vammaisneuvoston varajäsen ja oman seurakunnan diakoniatyöryhmän jäsen.

Harrastuksiini kuuluu koiralenkkien lisäksi vesijumppa ja keramiikka, eli savityöt. Ai niin, se ei olekaan harrastus, vaan intohimo.

Marita istuu tuolilla ulkona vierellään opaskoira, vaalea labradorinnoutaja. Taustalla vaalea talon seinä.

Sivu päivitetty