Näkemättä kaunis lokakuu 2025

Julkaisu 30.10. Vieraskynäilijä Susanna

Olen huono päästämään irti, mutta aika on rajallinen, joten joskus on tehtävä valintoja. Olen ollut Näkemättä kaunis -yhteisön sisällöntuottaja miltei sen perustamisesta lähtien. Viime vuosina olen tosin ollut vieraskynäilijänä ja kirjoittanut harvemmin. Nyt on tullut aika siirtyä sisällöntuottajasta yhteisön seuraajaksi.

Olen hurjan kiitollinen siitä, että olen saanut kirjoittaa tässä yhteisössä. Olen saanut kertoa pistekirjoituksesta, opaskoirista, kuurosokeudesta, valkoisesta kepistä ja rakkaista eläinystävistäni, sekä monista muista minulle tärkeistä aiheista näkövammaisen näkökulmasta. Olen saanut arvokasta palautetta teiltä toisilta kirjoittajilta ja seuraajilta. Tämän palautteen ja kokemusten vaihdon johdosta olen kehittynyt kirjoittajana; uskallanpa jopa sanoa, että olen kasvanut ihmisenä.

Erilaiset kirjoittajat ovat osa tämän yhteisön rikkautta. Rikkautta on sekin, että kirjoittajat aika ajoin vaihtuvat antaen tilaa uusille kirjoittajille ja uusille arvokkaille näkökulmille. Näin minä teen nyt. Toivotan kaikille oikein hyvää syksyä ja antoisi hetkiä Näkemättä kauniiden parissa.

Vieraskynäilijä Susanna

Julkaisu 23.10. Näkemättä kaunis Marita

Eilen 22.10. vietettiin Euroopan kuurosokeuspäivää. Tampereella, Kuurosokeiden toimintakeskuksella oli turkulainen historian professori Hannu Salmi kertomassa kirjastaan: Frans Leijon, kuurosokean ihmeellinen elämä. Frans Leijon oli professori Salmen isosetä.

Paikalla Tampereella oli paljon kuurosokeita ja heidän tulkkejaan. Tulkki on kuurosokealle ja kuulonäkövammaiselle tärkeä apu eri tapahtumissa ja tilaisuuksissa. Tulkin ensisijainen tehtävä on auttaa kuurosokeaa kommunikoimaan ihmisten kanssa. Lisäksi tulkki opastaa ja kuvailee.

Näkevä luo vain yhden vilkaisun, todetakseen onko paikalla tuttuja naamoja. Nimillä ei ole väliä, kunhan naamat on tuttuja. Näkövammainen kuulee tuttuja ääniä. Hän pystyy pitkälti päättelemään, keitä on paikalla. Hänen on myös helppo kysellä, jos ei kaikkien ääniä tunne.

Kun ei näe, eikä kunnolla kuulekaan, tilanne muuttuu täysin toisenlaiseksi.

Olen ollut kuurojen tilaisuuksissa tulkin kanssa, joka tuntee kyllä ihmisiä, mutta ei muista nimiä. Näissä tilanteissa tulee orpo olo, mietin mihin porukkaan olen joutunut. Kun tulkki kertoo ihmisten nimiä, on se minulle yhtä kuin näkevän vilkaisu saliin. Kun tiedän, keitä on paikalla, voin päättää, haluanko mennä juttelemaan jonkun kanssa. Tulkki opastaa minut hänen luo ja auttaa kommunikoinnissa. Jos tuo toinen on viittomakielinen, tulkki viittoo hänelle mitä minä puhun. Minulle hän toistaa mitä tuo toinen viittoo.

Tulkki myös kuvailee ympäristöä, kertoen kuka juttelee kenenkin kanssa, mitä ihmiset puuhaavat, kuka tulee tai poistuu, hän kuvailee myös puhekumppanin ilmeet ja eleet. Eli tulkki on minulle silmät ja korvat. Minä päätän, kenen kanssa puhun, mitä puhun ja miten pitkään. Tulkki ei osallistu keskusteluun, ellen erikseen pyydä. Vaikka anonyymiutta suositaan, se ei ole kuurosokealle vaihtoehto, koska meiltä puuttuu se näkevien vilkaisu ja näkövammaisen äänen tunnistus. Meillä ei ole keinoa tunnistaa ihmistä ilman nimeä.

Näkemättä kaunis Marita

Julkaisu 16.10. Näkemättä kauniit Heidi ja Päivi

Vertaistuen merkitys nostetaan usein esiin, ja useimmille erityisryhmille sitä myös tarjotaan. Näkövammaisten kohdalla korostetaan tuen tärkeyttä – mutta käytännössä lähes kaikki toiminta suunnataan ikääntyneille.

Näkövammaisia on kuitenkin kaikenikäisiä, myös lasten vanhempia. He haluavat huolehtia lapsistaan ja elää mahdollisimman tavallista arkea. Vanhemmuus on haastava tehtävä kenelle tahansa, mutta näkövammainen vanhempi kohtaa lisäksi lukuisia arjen pulmia. Kuinka leikata vauvan kynnet näkemättä niitä? Miten selittää lapselle omaa näkövammaa? Kuinka osallistua lapsen harrastuksiin? Miten tukea koulunkäyntiä tilanteissa, joissa oma osaaminen kyseenalaistetaan. Näihin kysymyksiin ei löydy vastauksia oppaista eikä tavallisista vertaistukiryhmistä.

Erityisen hankalaa on, että edes saavutettavuuskirjasto Celia ei tarjoa näkövammaiselle vanhemmalle saavutettavia oppimateriaaleja. Niiden avulla voisi tukea lastaan esimerkiksi lukemisen tai laskemisen oppimisessa. Tuki keskittyy aina vammaiseen henkilöön itseensä – ei hänen rooliinsa vanhempana. Vammaispalvelut eivät nivoudu yhteen, vaan näkövammainen nähdään yksilönä irrallaan perheestä ja yhteiskunnasta.

Näkövammainen vanhempi, jolla on näkeviä lapsia, jää usein väliinputoajaksi. Tukea ei ole tarjolla, vaan jokaisen on selvitettävä arjen ongelmat ja taisteltava palvelujen kanssa yksin. On ristiriitaista, että vertaistuen merkitystä korostetaan kaikkialla, mutta suljemme ulos juuri ne, jotka sitä kipeimmin tarvitsisivat.

Näkövammaiset vanhemmat ansaitsevat mahdollisuuden kohdata toisia samassa tilanteessa olevia, jakaa kokemuksia ja saada ymmärrystä. Onneksi Näkövammaisten liiton puhelinrinkitoiminta on jo monelle tarjonnut turvallisen vertaisryhmän – mutta tarve on paljon laajempi. On tärkeää, että edes vertaistuki puhelimitse toimii, jotta tieto ja kokemus voivat levitä ja arki helpottua.

Näkemättä kauniit Päivi ja Heidi

Julkaisu 9.10. Näkemättä kaunis Janne

Tänään 9.10.2025 vietetään maailman näköpäivää. Sokeudesta huolimatta on kiehtovaa kuulla näkeviltä, miltä maailma näyttää.

Saan usein vastata kysymyksiin siitä, miten koen ja näen värit. Olen menettänyt näköni jo 7 kuukauden ikäisenä, jonka takia minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia eri väreistä tai siitä, miltä maailma näkevin silmin näyttää. Silti olen kiinnostunut eri asioiden esim. rakennusten ja autojen muodoista, sekä eri juomien tai ruokien väreistä. Olen myös oppinut väreihin liittyviä asioita, kuten sen, että nurmikko on vihreä ja sen, että syksyisin luonto on täynnä kaunista väriloistoa. Vastauksena värien näkemiseen voin todeta, ettei niitä voi selittää sokealle niin, että ne ymmärtäisi samalla tavalla, kuin näkevät.

Olen miettinyt usein näköaistin vahvaa asemaa eri aistien keskuudessa. Sokeana hämmennyn siitä, miten näkevät tunnistavat vaikkapa eri kaupungit tiettyjen kuvissa näkyvien asioiden perusteella. Jos mietitään Tampereen tuttuja maamerkkejä, tulee monelle varmasti mieleen ensimmäisenä korkeuksiin kohoava Näsinneula. Olen kyllä käynyt Näsinneulassa ja tiedän missä se sijaitsee, mutten osannut vastata kysymykseen, kun kaverini kysyi minulta kerran tiedänkö miltä kyseinen rakennus tarkalleen näyttää. Sama pätee erilaisiin logoihin tai tuotemerkkien kirjoitusasuun. Se mikä näkeville on täysin tuttua ja itsestäänselvää, voi olla sokealle täysi mysteeri.

Näköaisti on todella tärkeä ja sen takia silmien terveydestä on hyvä pitää huolta. Toisaalta sen puuttuminen ei ole maailmanloppu. Kohdallani näön menettäminen oli väistämätöntä ja olenkin tottunut sopeutumaan sokeana elämään ilman tuota varsin hallitsevaa aistia. Koen sokeuden jopa tietyllä tavalla rikkautena, koska vältyn kaupungilla kävellessä valtavalta mainostulvalta. Sen sijaan on mukavaa havainnoida ympäröivää maailmaa muilla aisteilla, kuten tuoksujen, äänien tai tuttujen reittien kautta. On myös mielenkiintoista käydä tutuissa paikoissa eri ihmisten kanssa, koska jokainen heistä näkee ympäristön eri tavalla.

Pyydän usein muita kuvailemaan ympäristöä ja asioita niin, kuin he itse ne näkevät. Se tekee näköaistista äärimmäisen kiehtovan, kun sokeana saa kuulla eri tavoin nähtyjä asioita. Näin näkevät tekevät tavallaan sokeasta näkevän oman näköaistinsa avulla.

Näkemättä kaunis Janne

Julkaisu 2.10. Vieraskynäilijä Jenni

Mitä järjestössä toimiminen minulle merkitsee?

Keskiviikkona 1.10. vietettiin Järjestöjen päivää, joka samalla on myös Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä. Päivän ajatus on juhlistaa järjestöjen merkittävän tärkeää työtä meidän yhteiskunnassa, sillä olihan myös Miina Sillanpää aikanaan aktiivisesti kehittämässä eri tahojen välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Olen itse saanut nyt jonkin aikaa tehdä työtä järjestökentällä, tutustuen muutamaan eri yhdistykseen tarkemmin. Toisessa toimin ns. harrastuspohjalla ja toisessa teen päivätyötä. Lähdin mukaan yhdistysten toimintaan, koska koen, että minulla on niillä kentillä jotain annettavaa. Tuli tunne että "tämän minä osaan!".

Mitä annettavaa minulla sitten on? Ennen kaikkea omakohtainen kokemus. Syntymästä saakka heikkonäköisenä minulla todellakin on kokemusta näkövammasta. Ja harrastuspuolella kokemusta onkin sitten ihan jostain muusta ja saan kunnian toimia koulutettuna kokemusasiantuntijana.

Jos minulla ei olisi näitä kokemuksia, en olisi tohtinut lähteä mukaan yhdistyksiin, koska olen aiemmin tehnyt töitä ihan muilla aloilla ja järjestötoiminta oli minulle tyystin vierasta.

Kokemus tuo varmuutta: tiedän, mistä puhun. Haluan auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia, jakaa eteenpäin tietoa ja taitoja, vinkkejä arkeen. On mukavaa kohdata ihmisiä ja olla jollain tapaa apuna ja tukena. Olen ymmärtänyt, että järjestötyö ja muiden auttaminen niillä rahkeilla mitä minulla on, on ihan mun oma juttu. Lisäksi kaikenlainen toiminnan kehittäminen saa sormeni syyhyämään ja pään pursuilemaan hyviä(?) ideoita. En osaa kuvitella itseäni juuri nyt muunlaiseen työhön.

Parasta on, kun ihmisiä kohdatessa vastapuolen olemuksesta vaistoaa, että olen voinut antaa omalla toiminnallani tai sanoillani toiselle jotain huomionarvoista. Siksi toivon, että järjestöjen merkitys yhteiskunnassa saisi näkyvyyttä ja että järjestötoiminta saisi jatkua tämän jatkuvasti muuttuvan maailman keskellä. Näitä hommia tehdään ihmisiä varten, ihmiseltä ihmiselle.

Vieraskynäilijä Jenni