Näkemättä kaunis elokuu 2025

Julkaisu 28.8. Näkemättä kaunis Marita

Tänään 28.9. vietetään Itämeripäivää. Mereen liittyy myös pitkäaikainen unelmani, joka toteutui tänä kesänä.

Murrosiässä vietimme kesää saaressa. Meillä oli optimistijolla, jolla purjehdimme. Kävin itsekin kerran kokeilemassa ihan yksinäni. Kauas en uskaltanut, koska pelkäsin etten löydä takaisin laituriin, jos menen liian kauas enkä enää näe sitä. Tästä jäi haave päästä joskus purjehtimaan.

Vuodet vierivät, mutta haave ei toteutunut.

Ikää ehti tulla, sokeuduin lopullisesti, tuli lonkkaleikkaus, kuulo aleni ja vielä molempien polvien leikkaukset. Ehdin jo heittää hyvästit haaveelleni, kunnes alkuvuodesta osui korviini facessa ilmoitus parapurjehdus tapahtumasta, joka oli suunnattu näkövammaisille aikuisille.

Aloin heti kysellä mahdollisuuttani osallistua. Kesäkuun viimeinen viikonloppu kuluikin sitten merellä. Purjehdimme Nauvosta Iniöön, jossa meillä oli majapaikka. Lauantaina purjehdimme Kustaviin, jossa viivähdimme muutaman tunnin. Aluksi jännitin valtavasti, onnistunko pääsemään veneeseen.

Viikonlopun aikana siihenkin löytyi oma systeeminsä. Sain ohjata venettä ja nostaa isopurjetta. Veneen miehistö auttoi ja kannusti meitä osallistujia tekemään kaikkea mahdollista.

Oli hienoa tuntea veneen liikkeet ja aistita meri ja saaristo ympärillä. Jännitystäkin tuli paluumatkalla sunnuntaina, kun tuuli parhaimmillaan 13 m/s + puuskat. Iniön laiturissa meinasi iskeä paniikki. Kapea lankonki, jota pitkin kulku veneelle. Kova, puuskainen tuuli. Olin ihan varma, että tästä en selviä, putoan mereen. Onneksi veneen henkilökunta oli osaavaa porukkaa ja saivat minut uskomaan, että selviän veneeseen putoamatta mereen. Veneessä ei ollut enää mitään hätää, vaikka maalla tuskailin tuulen kanssa.

Nämä parapurjehdus tapahtumat ovat kyllä upeita mahdollisuuksia näkövammaiselle ja muille vammaisille saada upeita kokemuksia, kokeilla rajojaan ja tuntea onnistuvansa ja elävänsä tasavertaista elämää. On hienoa, kun on ihmisiä, jotka vapaaehtoisina mahdollistavat nämä tapahtumat, antaen aikaansa ja kokemustaan, hankkivat rahoitusta ja toimivat oppaina ja avustajina näillä reissuilla.

Veneemme nimi oli Tacksamheaten. Se on ruotsia ja tarkoittaa kiitollisuus. Juuri sitä tunnen tämän retken jälkeen.

Näkemättä kaunis Marita

Julkaisu 21.8. Näkemättä kaunis Janne

Aivan liian harvoin pääsee tutustumaan sokeana muihin eläimiin, kuin koiriin ja kissoihin. Tämä kesä oli kuitenkin ilahduttava poikkeus. 

Eläinrakkaana ihmisenä harmittelen usein sitä, ettei erilaisia eläimiä pääse silittelemään kovinkaan usein. Olen kiinnostunut siitä, miltä esimerkiksi eri koira- tai kissarodut näyttävät. Näkevälle asia on helposti selvitettävissä, koska internetistä löytyy kuvia melkeinpä mistä rodusta tai eläinlajista tahansa. Sokealle asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Aina voi pyytää jotain kuvailemaan sitä, miltä tietty eläin näyttää, muttei tarkin kuvailu korvaa silti kohtaamista eläimen kanssa.

Olen kuullut eläinten käyttämisestä terapiassa, mutten koskaan ole ollut mukana sellaisessa. Kesällä sain mahdollisuuden osallistua lammasjoogaan ja kyseistä tapahtumaa ennen sain tilaisuuden tutustua eläimiin kaikessa rauhassa. En jännitä eläinten parissa olemista, kohtaan ne aina innolla ja rauhallisesti. On kiehtovaa ja lopulta todella palkitsevaa voittaa minkä tahansa eläimen luottamus kaikessa rauhassa eläimen itse tehdessä aloitteen kohtaamiselle. Olin hämmästynyt siitä miten innokkaasti lampaat tekivät tuttavuutta ja kuinka rohkeasti ne tulivat melkeinpä syliin asti vapaana pihalla liikkuessaan. Oli mahtavaa tuntea niiden villan pehmeys, sekä hyvä ruokahalu kauraa ja leipää kohtaan. Lampaiden touhuja, kuten juoksentelua ja ”keskustelua” seuratessa kaikenlaiset murheet ja huolet unohtuivat totaalisesti.

Myös kanan pitäminen sylissä ensimmäistä kertaa oli unohtumaton ja mahtava kokemus. Olen pitänyt kanoja arkoina, nokkivina ja vähän hassuina eläiminä, mutta tämä ennakkoluulo tuli kumottua samantien. En osannut muuta, kun hymyillä saadessani pienen, untuvan pehmoisen ja kotkottavan kanan kämmenelleni. Oli rentouttavaa pitää sitä kämmenellä ja tuntea sen jalat, joilla se seisoi tukevasti ja rauhallisesti. Kana antoi silittää ilman pienintäkään elettä mahdollisesta nokkimisesta.

Varsinainen lammasjooga oli sekin mainio ja rentouttava kokemus. Oli mukavaa tehdä rauhallisia venytys ja hengitysharjoituksia lampaiden pyöriessä vapaina ympärillä välillä viereen tullen ja huomiota hakien. Eläinten läsnäolo auttoi jälleen unohtamaan mahdolliset huolet ja murheet. Niiden aito ja rauhallinen olemus sai ilmeen iloiseksi ja mielen rentoutuneen energiseksi.

Näkemättä kaunis Janne

Julkaisu 14.8. Näkemättä kaunis Päivi

Kesällä sitä aina kerää muistoja. Osa päätyy valokuva-albumeihin, osa terapiatarpeiksi.

Tämän kesän paras muisto syntyi, kun pääsin pitkästä aikaa merelle moottoripurjehtijalla, lasten kanssa. Aurinko porotti täydeltä taivaalta. Tuulta oli juuri sen verran kuin merellä tyynellä säällä nyt yleensä on eli lähinnä ajatuksen tasolla. Lokit kirkuivat taustalla, ja meren tuoksu leijaili nenään. Oli kaunista. Kuumuus alkoi kuitenkin tehdä tehtävänsä. Alkoi tehdä mieli uimaan. Koska rannat olivat täynnä ihmisiä, päätimme ottaa käyttöön luksusvaihtoehdon: hyppy suoraan veneestä.

Niin… nuorempana, notkeana ja näkevänä tämä ei olisi ollut kummoinenkaan juttu. Siitä vain laidalle ja molskis! Nyt sokeana piti vähän enemmän miettiä, ettei vahingossa molskahtaisi yksin Tallinnaan. Onneksi veneessä oli perässä uimataso ja siinä tikkaat. Uimatasolta pääsi vielä kahden askeleen verran veteen. Käytännössä suunnitelma oli selvä: minä menen, meri ottaa vastaan. Ja niin otti. Mutta juuri kun kelluin vedessä tyytyväisenä kuin merileijona, tajuan että allani on 45 metriä vettä eikä minulla ole aavistustakaan, missä se vene nyt on. 

Samaan aikaan poikani huutaa: ”Äiti! Sä uit väärään suuntaan!” Siinä vaiheessa tuntui, että kohta soi jo Titanicista tuttu musiikki. Paniikki iski kuin märkä rätti naamaan. Allani loputtomuus, edessä… no, ei mitään. Onneksi poikani oivalsi tilanteen ja ryhtyi äänimajakan virkaa toimittamaan. Hänen ääntään seuraten löysin takaisin uimarappusille. Huh! Mutta eihän se vielä siinä ollut. Nyt alkoi varsinainen extreme-urheilu: kiipeäminen ylös. Sanonpa vain, että kun pullea, keski-ikäinen rouva kohtaa uimaportaiden kahden askeleen mittaisen reitin, joka kaartuu juuri niin, ettei siitä saa kunnolla kiinni, niin silloin ollaan elämän ytimessä.

Kaiteita? No, ehkä 10 senttiä. Mukavuutta? Ei mainittavaa. Nousu ei ollut enää pelkkä fyysinen suoritus, vaan tahdonvoiman monumentti. Vähän kuin synnyttäisi, mutta märissä uikkareissa ja yleisönä lokit. Lopulta – kuin laiskahko merihevonen kalliolle – pääsin ylös. Sen jälkeen minulla ei ollutkaan enää käsissä, kyljissä eikä jaloissa toimivia lihaksia, mutta henkinen voitto oli selvä.

Mitä tästä opimme? Ikä ja näkö tuovat elämään haasteita, mutta niistä selvitään, kun ei anna periksi – eikä hyppää veteen miettimättä, miten sieltä pääsee pois. Rohkea rokan syö, mutta tyhmänrohkea… saattaa jäädä merilevien kanssa kahville.

Näkemättä kaunis Päivi

Julkaisu 7.8. Näkemättä kaunis Heidi

Kesälomat alkaa olla takanapäin. Kesän vitsaukset ovat kuitenkin yhä keskuudessamme. Meillä täällä vähän syrjemmässä vaivoina on itikat ja paarmat. Jokusen kilometrin keskustaan päin kulkiessa eteen tulee kaupunkien kiusat. Niistä itselleni pelottavimpina ovat keskelle tietä jätetyt vuokrattavat sähköpotkulaudat.

Vuokrattavia sähköpotkulautojen rantauduttua Suomeen, meillä Kotkassa ainoastaan luettiin siitä, miten isoissa kaupungeissa potkulautoja lojui keskellä tietä. Erityisesti näkövammaisten kerrottiin olevan toisinaan nenä, toisinaan polvet asfaltti-ihottumalla kompasteltuaan sinne tänne jätettyihin kulkupeleihin.

Viimein vuokrafirmat löysivät myös Kotkan ja lautoja alkoi lojua myös täällä. Somekeskusteluissa puolustetaan potkulautojen olevan osa liikkumisvapautta. Jos jotakuta keskelle kulkuväylää vaarallisesti pysäköity potkulauta haittaa, voi sen siirtää sivuun. Monelta tuntuu kuitenkin unohtuvan se, että kaikille liikkuminen ei ole yhtä helppoa. Heikosti näkevällä menee potkulaudan kohtaaminen usein painimiseksi. Myöskään pyörätuolilla tai rollaattorilla liikkuva harvemmin kykenee siirtämään esteitä pois kulkuväylältä, vaan matka katkeaa esteeseen. Se, mikä sähköpotkulaudan käyttäjälle tuo liikkumisen vapautta, aiheuttaa monelle muulle turvallisuusriskin ja saattaa pahimmillaan estää itsenäisen liikkumisen.

On käsittämätöntä, että voittoa tavoittelevat firmat saattavat vaan tulla ja muuttaa kulkuväyklämme omien tuotteidensa varastoksi. Eihän meillä kukaan muukaan säilytä kulkupelejään keskellä kevyenliikenteen väyliä.

Kesälomareissullani Tartossa silmiin pisti ostoskeskusten kyljessä telineet, joissa sähköpotkulaudat olivat siistissä rivissä. Yhtäkään potkulautaa en nähnyt kumollaan tai tienvarteen jätettynä. Ihmiset liikkuivat vuokrapotkulaudoilla vilkkaasti, mutta kulkine jätettiin telineeseen. Kaikkia tienkäyttäjiä palvelisi sähköpotkulautojen pysäköinti telineisiin. Uskoisin, että me suomalaisetkin pystyisimme tähän, kunhan vuokrausfirmat kantaisivat vastuunsa ja järjestäisivät kulkupeleilleen telineet.

Tätä kehitystä odotellessa olen äärimmäisen tyytyväinen siitä, että vuokrapotkulaudoilla ei enää pääse ajelemaan meidän kylälle saakka. Täällä voin tiellä liikkuessani olla varma, että minun ei tarvitse törmätä kenenkään kumoon jättämään kulkupeliin. Kiusanani ovat onneksi vain ne itikat ja paarmat.

Näkemättä kaunis Heidi